Olen välillä kadehtinut ihmisiä, jotka ihastuvat usein ja saavat tuntea sen ihanan ja energisen olon vähän väliä. Pettymyksiäkin tietysti tuolloin tulee useammin, mutta sitä ei oteta niin raskaasti, koska toinen kohde jo kävelee vastaan. Ehkä nämä tällaiset ihastumiset on kevyitä, eikä ajatukset mene heti vakavaan suhteeseen...

Itse en ole tätä sorttia, kaipaan tunteiltani enemmän. Tapaan lähes päivittäin uskomattoman ihania miehiä; mukavia, hauskoja, turvallisia ja vieläpä ookoosta komeisiinkin. Mutta miksei nämä miehet vie jalkoja alta, miksi kaipaan sitä jotain. Ilman sitä jotain -tunnetta pysyttelen pelkässä säpinässä, sellaisessa suhteessa mistä kerrotaan vaan parhaalle ystävälle, missä ei olla varattuja kenellekään. Ollaan sinkkuja.

Jos haluan kulkea käsikädessä, niin silloin haluan olla suhteessa. Jos haluan suhteen, niin silloin haluan olla tosissaan.

Tämä onkin minun periaate. Olen elämäni aikana ihastunut muutamiin miehiin. Ensi-ihastus yläasteella rinnakkaisluokan komeaan kundiin, jonka kanssa oli vain silmäpeliä. Koko kouluajan salaa ihailin häntä, vaikka jossain vaiheessa hän alkoi seurustelemaan nuoremman tytön kanssa. Mustasukkaisuutta en missään vaiheessa tuntenut, vaan olin jollain tapaa onnellinen tytön puolesta.

Jossain vaiheessa yläastetta tutustuin mieheen netissä, jota en kumminkaan loppujen lopuksi ikinä nähnyt kuin kuvissa. Hänen kanssa vaan meseteltiin. Numerotkin vaihdettiin, mutta ujona tyttönä en ikinä uskaltanut vastata puheluihin. Ujouden piikiin jäi tapaaminenkin. Silti kaikesta aroistakin asioista pystyin hänelle puhumaan ja ihastuinkin. No, se juttu tietysti jäi unholaan, mutta vuosienkin päästä jollain tapaan yhteyttä otettiin. Ikinä ei tavattu, mutta muistot toisillemme jätettiin :).

Mennään sitten lukioaikaan, jolloin pääsin kokeilee baarielämääkin. Tutustuin mieheen netissä, kaverimielellä. Olin sitten eräänä iltana lähdössä ystäväni kanssa baariin, jolloin pyysin miestä liittyy seuraan. Mies tulikin sitten kaverinsa kanssa moikkaa meitä ja iltaa siinä istuttiin. Sillon häneen ihastuin, mutta niin teki ystävänikin. Mun hyvä miespuolinen kaverini tuli sitten hakee meidät baarista kotiin ja tämä mies kuulemma(!) luuli, että tämä kuski on mun poikaystävä. Aamulla sain kuulla, että ystäväni yöpyi miehen luona yötä. Tunteiden show siitä syntyi, ja ekaa kertaa itkin ylipäätään miehen takia. Mieskin katui sitä yötä täysin, mutta en halunnut hänen kanssaan aloittaa mitään, jos kerta hyvä ystävänikin oli jo niin lähelle häntä päässyt.

Lopulta pääsin hänestä yli ja viime syksynä ihastuin työkaveriini korvia myöten. Lähes puoli vuotta oli hauskaa aikaa töissä! Tämä mies käyttäytyi kuin olisi ollut ihastunut muhun, oli se meno ja saalistaminen sitä. Pientä numeroiden vaihtelu ja baari-ilta -vihjailuja sieltä tuli, mutta hämmästyksissäni en osannut toimia. Mietin jo, että pitäiskö mun pyytää häntä sitten treffeille... No, onneksi ennen kuin rohkenin, hän kertoi jossain keskustelun yhteydessä seurustelevansa, on jo seurustellut viisi vuotta! What!! Se haave kaivettiin syvälle ja yli pääseminen on vieläkin osittain vaikeaa. Olihan se jännä, ettei mies voinut aikasemmin kertoa olevansa varattu, sillä niitä hetkiä tuli paljon missä oltaisi voitu mainita mahdollisesta tyttöystävästä. Jotkut haavat ja epäilyt se jätti, ja jatkoin taas elämää sinkkuna.

Mitäs nyt... Viime ihastuksesta on kulunut puoli vuotta kunnes viime perjantaina tapasin ihanan miehen.

Olen ylläpitänyt tätä säpinävaihdetta aina, jotka on sitten kaatunut siihen, etten halua vakavampaa - johtuu ihan puhtaasta tunteiden puuttumisesta. Nytkin olen sotkenut itseni toisen työkaverin kanssa jonkunmoiseen suhteeseen. Alussa olin katsellut häntä sillä silmällä ja alussa olikin hauskaa aikaa. Tiesin sisimmissäni kyllä, että tämän miehen kanssa ei mitään tapailusuhdetta enempää tulekaan. Lähdin vaan tekemään lähempää tuttavuutta tämän kanssa, jotta en kokisi hirveetä pettymystä edellisen ihastuksen myötä.

Viime aikoina tämä uusi mies on kertonut olevan ihastunut ja haluaa viettää aikaa kanssani. Yksi päivä kerroin sille olevani sinkkufiiliksellä ja luulin hänen ymmärtävän yskän jotenkin. Sillä tavalla tutustuin häneen, kun annoin itselleni luvan katsella ympärille.

Jotkut kavereistani luulee, että hypin miehestä toiseen, mutta todellisuudessa mulla ei ole näitä miehiä kohtaan ollut kuin ehkä "onhan se mukava"-tunteita, eli ihan tykkäämisiä vaan. Toisille taas on kertynyt vuoden mittaisia seurustelusuhteita, joihin mä en taas ilman oikeanlaisia tunteita ole halunnut mennä...

Haluanko olla ihastunut? Tätä tunnetta olen aina toivonut vaikka pettymyksiä tuleekin. Ikinä en ole seurustellut vakavasti, vaikka on mulla halukkaita miehiä matkan varrella ollut. Nytkin olisi tämä työkaveri, sitten mun ex-tapailusuhdemies haluaisi edelleenkin nähdä. Kaksi muuta työkaveriakin on suoraan kertonut tunteistaan mua kohtaan. Eli ihastuneita miehiä tapaa kyllä missä vain, mutta miksi en tunne heitä kohtaan samoin? Ja nyt kun tapasin miehen, jolla on uskomattoman ihana katse, hauskat jutut, mies joka ottaa kiinni ja suutelee. Niin miksi valitan... Mies on kumminkin ottanut yhteyttä muhun, yön jälkeen aamulla hänellä ei ole ollut kiire mihinkään luotani...

Mutta silti pelkään sitä pettymystä. Epäilen, että hänellä on toinen nainen tiedossa ja suosiolla en lähde kilpailemaan kenenkään kanssa. Siksi en uskalla ottaa häneen yhteyttä, en uskalla kertoa tunteista. Uskallan vaan olla kylmä ihminen, jolle kaikki miehet on vaan leikkiä.

Siksi ehkä säpinät ja vipinät on parhaimpia, vaikka sisimmissään haluaisin asettua paikoilleen ja elää yhden miehen kanssa. En kumminkaan halua päästää tunteitani valloileen, sillä niiden ylisepääseminen vie liikaa aikaa ja intoa elämästä.

Terveisin

Ikisinkku

On se kumma, kun mitä enemmän tiedämme terveydestä sen sairaampia olemme. Siis näin ympäripyöreesti pahasti yleistettynä...

Mutta ihan totta, ihmiset alkaa liikaa katsomaan mitä suuhunsa laittaa, puhkii liikaa hikee ulos ja jättää kaiken liian "pahan" sivuun. Käytin sanaa 'liikaa' ihan tarkoituksena, kun eikö liikaa ole aina liikaa, ja liikaa ei ole ikinä sopivaa. Itse olen siis aina arvostanut hyvää ruokaa ja pitänyt kiinni että syön kunnolla. Liikunta on aina kuulunut elämääni. Mulla on joskus myös ollut huonojakin jaksoja, jolloin heti huomaa, ettei keho toimi niin kuin pitäisi. Sekä ystäväpiirissäni on näitä hiilihydraatti-dietillä eläjiä, masentuneita jotka ei syö kunnolla, anoreksiaan sairastuneita sekä urheiluhulluja. Joten näiden ja jonkunlaisen koulutukseni perusteella kirjoitan mistä terveellinen elämänlaatu on peräisin :).

Haluan jättää kilpaurheilun pois, jolloin ihmisellä on jotain tavoitetta tiettynä kautena sekä haluan jättää sairaalloiset ylipainoiset sivuun, jolloin niille on ihan omat keinot laihduttamiseen. Mutta me alipainoiset, normaalipainoiset ja lievästi ylipainoiset, oletteko ajatellut, että ihmiskeho tarvii niitä hiilihydraatteja, suolaa ja jopa sitä rasvaa kehon kulkuun? Rasvoista paljon puhutaan hyvistä ja pahoista rasvoista, jotka ovat näin maalaisjärjellä ajateltuna pehmeet ja kovat rasvat. Ja kumma juttu on se, että ihmiset jättää rasvan mutta lihoo silti! Ehkä kehossa rasva vähenee mutta elinpaino nousee! Ruoka-asioissa kannattaa käyttää sitä maalaisjärkeä ja lapsesta asti opeteltua ruokaympyrää. Siinä ruokaympyrässä on kaikki tarvitsemamme sopivassa määrin ateriaan. Sekä viisi ateriaa päivässä on hyvä pitää kiinni: aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja "kaiken paha" illallinen.

Terveellä järjellä ajateltu ruoka ei lihota vaan se pitää kehon hyvässä kuosissa ja antaa energiaa päivään, jolloin jaksaa vetästä vaikka kiireisen työpäivän jälkeen iltalenkinkin. Kun saamme kaiken tarvitsevamme, niin mieli pysyy hyvänä ja ihan totta, elämä näyttää paremmalta!

Keho on oikeesti mielenkiintoinen kone. Kun jotain on pielessä, se kyllä osoittaa sen. Vaikka ripuli. Tiedetään, ettei se ole normaali tapa toimittaa ulosteet pihalle. Mennään sitten miettimään päivän ruokavalioo. Heti tulee ajateltua, oletko sitten saanut proteiinia tarpeeksi? Mitäs sitten, kun heräät kesken unien puhtaaseen näkään? Tai on kova vatsa? Tähän en usko yhden Activian auttavan, vaan on mietittävä ootko saanut energiaa tarpeeksi ruasta? Entä kun tulee ne mielettömät ahmimiskohtaukset, jolloin on pakko saada se mikä eteen osuu. Sillon voidaan yleisesti sanoa, että et ole saanut tarpeeksi hiilihydraattia. Ilman hiilihydraattia lihaksetkaan eivät jaksa painaa menemään... Rautaa ei varmastikaan kukaan välttele tietoisesti, mutta valitettavasti moni vetäsee sitä ennemmin purkista vaikka sitä saa hyvin ruastakin. Ja itse enemmän katson ensin ruoan sisällön ennen kun tartun pillereihin. Raudan puute tekee ihmisestä väsyneen ja ärtyneisyyden sekä on ummetusta ja hidasta aineenvaihduntaa. Ja varsin yleinen on kuukautisten pois jääminen. Vitamiinit on yleinen piristyksen lähde!

Sitten suola. Kuulemma suomalaiset syö suolaa ihan liikaa, mutta sopivassa määrin ja kohtuudella elimistö tarvii sitäkin. Suolan puutuessa yleistä on esimerkiksi pahoinvointi tai puutuminen. Ja mites rasva. Se on myös osa ihmiskonetta, joten sen puuttuminen sopivassa määrin oireet ovat mm. haavat eivät parannu kunnolla, silmien arkuus ja muistin heikentyminen.

Nämä kaikki ruokavaliot saamme monipuolisesta ja terveellisestä päivän ruoka-annoksista, jolloin muistamme sen ruokaympyrän. Eikä sitä tarvitse niinkään tarkkaan miettiä vaan muistaa tehdä hyviä proteiinipitoisia ruokia ja salaattia sen kanssa. Aamupala voisi koostua muustakin kuin pelkästä kahvista. Mitä jos söisit ihanan ruisleivän, päällä tomaattia, juustoa ja vaikka myös kinkkuakin! Maitohan on todella hyvä kalsiumin lähde, joten sitä vaan naamaan :). Välipalana hedelmä on täydellinen, kunhan sen jälkeen saadaan se runsasproteiininen päivällinen.

Kuulemma ilman liikuntaakin ihminen laihtuu, kun ruokavalio on kunnossa. Mä uskon tähän osittain. Osittain siksi, että oletan ihmisten pitävän huolen hyötyliikunnasta. Onko kauppa kilsan päässä? Fillari käyttöön! Asutko kolmannessa kerroksessa? Varmasti löytyy rappuset! Iltakävelyt ennen nukkumaanmenoa antaa mukavan unen päivän päätteeksi. Autoa voi käyttää vaan sillon, kun kysyy itseltään onko se välttämätön.

Mutta säänöllinen liikunta on hyvä lisä elämään. Siitä ei saa tulla pakkomielteistä eikä vastenmielistä, sillä maailmassa on niin erilaisia liikuntamuotoja. Jokaiselle löytyy varmasti jokin! Yksi tai kaksi liikuntapainoitteista harrastusta on hyvä olla. On se sitten juoksulenkki kolme kertaa ja kuntosaliharjoittelu kaksi kertaa viikossa ja vielä päälle kerran viikossa kaverin kanssa sulkimatsi.

Nykyään työpäivät venyy venymistään eikä vapaa-aikaa jää tarpeeksi. Itsekin olen kokenut sen, mutta omien harrastuksieni kautta sekä tarve pitää ystävien kanssa yhteyttä on opettanut mua sanomaan ehdottoman EI:n, jos vaan ei nyt työt kiinnosta ja on menoa töiden jälkeen. Ehkä en sitten ole saanut työpaikan ahkerinta titteliä, mutta ainakin oma elämäni pysyy kunnossa :). Palkkapäivänähän rahaa toivoo enemmän, mutta itse en mittaa rikkautta rahassa. Mutta sitten jos työt venyy, laukussa on hyvä pitää vaikka proteiinipatukka varmuuden vuoksi mukana!

Dieetit on typeriä! Se on se elämäntapamuutos, josta puhutaan. Mulle liikunta kuuluu elämään ja tulee aina kuulumaan. Hyvä ruoka ja paljon proteiinia, niin lihaksisto tykkää. Ja ihan totta, makeannälkä jää kakkoseksi, kun vaan lisäät proteiinia ;).

 

Eilen tuli käytyä pitkästä aikaan kirkossa. Iltapäivällä sitten istuskeltiin vilttien päällä puistossa ja keskusteltiin asioista kuin asioista. Jossain vaiheessa tuli sitten puhe uskosta ja uskovaisista.

Ensinnäkin jo luterilaisessa kirkossa kummastelin papin outoa ehtoollispuhetta, jossa hän kutsu ehtoolliselle vain ne, jotka ovat siihen oikeutettuja. Kysyin vierellä istuvalta siskoltanikin, että ketkä ovat oikeutettuja siihen. Sisko sanoi, että olin kuullut väärin, pappi olikin sanonut kaikkien olevan oikeutettuja ehtoolliselle. Niinhän sen pitää ollakin, jes!

No, kun sitten päästiin sinne puistoon ja siideritkin korkkattuna puheemme kääntyi uskonasioihin. Joku siinä seurasta otti sitten puheeksi juuri tuon oudon ehtoollispuheen. Eli en ollutkaan kuullut väärin, ja siinä ihmettelimme, että miksi ehtoollista ei voida antaa kaikille uskovaisille!?

Tuo oli nimenomaan luterilainen tapa, itse kun olen aikasemmin luterilaisena käynyt helluntalaisissa tilaisuuksissa, joissa ehtoollinen on jaettu kaikille! Nyt seurassamme ollut helluntailainen jäi sitten penkille istumaan, kun ei näin ollen luterilaisten tapaan ollut oikeutettu ehtoolliselle. Mä itse ajattelin asian niin, että ehkä kirkkoon kuulumattomat eivät olisi saaneet nauttia sitä hapanta leipää ja maistuvaa viiniä. Mutta kuulemma tämä helluntailainen on aikasemminkin saanut kokea luterilaisessa seurakunnassa, ettei pappi ole suostunut antaa hänelle leipää ja viiniä, vaan pelkän siunauksen. Olikohan tuo eilinen puhe sitten samaa virttä? En tiedä, mutta outoa lokerointia silti.

Keskustelu lähti sitten rullaamaan kivasti uskovaisten elämäntapaan. Miksi uskovaiset luokittelee ihmiset paremmuusjärjestykseen, että ympärille vain ne "hyvät" ihmiset, jolloin olisimme turvassa ilman kiusausta maalliseen elämään? Eräälle muslimille annettiin Raamattu ja tämä oli lukenut Uuden Testamentin läpi. Sen jälkeen häneltä kysyttäessä mitä mieltä oli, tämä oli vastannut jokseenkin näin: "Jeesus on tosi hyvä tyyppi, siitä tykkään, mutta kristityistä en. Sillä ne eivät ole yhtään samanlaisia".

Aivan mielettömän osuva vastaus, eikö? Jeesus hengaili eniten huorien ja rikollisten kanssa ja tästä kysyttyessä Jeesus vastasi, etteihän terveet tarvi parannusta. Ja mitä me niin-pyhät-kristityt teemme! Jätämme ateistit, masentuneet, huumeissa ja alkoholissa riippuvaiset omaan nojaan ja takerrumme toisiin uskovaisiin ja pidämme itteämme niin hyvinä kristittyinä! Mitä jos ennemmin unohdamme lokeroinnin, ja näin olleen ainakin sen luterilaisten ja helluntalaisten eroavaisuuden ja kutsumme kaikki koolle! Eiköhän kristitty ole kristitty ja uskovaiset ei ole sen parempia kuin ei-uskovaisetkaan.

2000-luvun Jeesus -dokumentissa Jeesuksen näköinen mies hengailee baareissa ja juttelee uskosta. Voiko paremmin Jeesusta kuvailla? Kun ei siellä baarissa tarvi tanssia, juoda päätä täyteet tai edes ottaa lasillistakaan alkoholia, mutta hitto kun siellä tapaa kaikenmaailman ihmisiä! Nyt en kehota ihmisiä menemään yöklubeille, joissa hierotaan lantioita yhteen ja ainut mitä musiikin läpi kuulee on toisen huohotus. Vaan mukavat pubit/baarit, joissa musiikki kuuluu suhteellisen hiljaisella ja ihmisten kanssa pystyy keskustella. Ja siellähän porukka on todella juttutuulella, ainakin itse olen saanut mahtavia keskusteluja aikaan tuntemattomien kanssa vaikka mistä :).

Joten eiköhän olis parempi ottaa kaikki vastaan, ettei edes tarvi kysellä mihinkä seurakuntaan mahdollisesti kuulut vai kuulut ollenkaan. Uskovaiset hengaa liian paljon kaltaistensa kanssa, jolloin moni asia jää pimentöön. Moni ajattelee olevansa Herran edessä parempi kuin ojaan sammunut pummi. Ja se on todella ikävää! Moni uskovainen on suoraan tuominnut minutkin jonkun yhden mielipiteeni takia. Ja Raamatussahan kielletään toisten tuomisteminen?!

Lopuksi haluan vielä mainita ehtoollistarjoilut. Eikö Jeesuksen ehtoollistarjoiluun kuulunut koko ateria? Kyllä! Ja kysykö Jeesus mihin seurakuntaan ihminen kuuluu? Ei! Joten ei me uskovaisetkaan kaikkia ihan oikein tehdä ;).