Olen välillä kadehtinut ihmisiä, jotka ihastuvat usein ja saavat tuntea sen ihanan ja energisen olon vähän väliä. Pettymyksiäkin tietysti tuolloin tulee useammin, mutta sitä ei oteta niin raskaasti, koska toinen kohde jo kävelee vastaan. Ehkä nämä tällaiset ihastumiset on kevyitä, eikä ajatukset mene heti vakavaan suhteeseen...

Itse en ole tätä sorttia, kaipaan tunteiltani enemmän. Tapaan lähes päivittäin uskomattoman ihania miehiä; mukavia, hauskoja, turvallisia ja vieläpä ookoosta komeisiinkin. Mutta miksei nämä miehet vie jalkoja alta, miksi kaipaan sitä jotain. Ilman sitä jotain -tunnetta pysyttelen pelkässä säpinässä, sellaisessa suhteessa mistä kerrotaan vaan parhaalle ystävälle, missä ei olla varattuja kenellekään. Ollaan sinkkuja.

Jos haluan kulkea käsikädessä, niin silloin haluan olla suhteessa. Jos haluan suhteen, niin silloin haluan olla tosissaan.

Tämä onkin minun periaate. Olen elämäni aikana ihastunut muutamiin miehiin. Ensi-ihastus yläasteella rinnakkaisluokan komeaan kundiin, jonka kanssa oli vain silmäpeliä. Koko kouluajan salaa ihailin häntä, vaikka jossain vaiheessa hän alkoi seurustelemaan nuoremman tytön kanssa. Mustasukkaisuutta en missään vaiheessa tuntenut, vaan olin jollain tapaa onnellinen tytön puolesta.

Jossain vaiheessa yläastetta tutustuin mieheen netissä, jota en kumminkaan loppujen lopuksi ikinä nähnyt kuin kuvissa. Hänen kanssa vaan meseteltiin. Numerotkin vaihdettiin, mutta ujona tyttönä en ikinä uskaltanut vastata puheluihin. Ujouden piikiin jäi tapaaminenkin. Silti kaikesta aroistakin asioista pystyin hänelle puhumaan ja ihastuinkin. No, se juttu tietysti jäi unholaan, mutta vuosienkin päästä jollain tapaan yhteyttä otettiin. Ikinä ei tavattu, mutta muistot toisillemme jätettiin :).

Mennään sitten lukioaikaan, jolloin pääsin kokeilee baarielämääkin. Tutustuin mieheen netissä, kaverimielellä. Olin sitten eräänä iltana lähdössä ystäväni kanssa baariin, jolloin pyysin miestä liittyy seuraan. Mies tulikin sitten kaverinsa kanssa moikkaa meitä ja iltaa siinä istuttiin. Sillon häneen ihastuin, mutta niin teki ystävänikin. Mun hyvä miespuolinen kaverini tuli sitten hakee meidät baarista kotiin ja tämä mies kuulemma(!) luuli, että tämä kuski on mun poikaystävä. Aamulla sain kuulla, että ystäväni yöpyi miehen luona yötä. Tunteiden show siitä syntyi, ja ekaa kertaa itkin ylipäätään miehen takia. Mieskin katui sitä yötä täysin, mutta en halunnut hänen kanssaan aloittaa mitään, jos kerta hyvä ystävänikin oli jo niin lähelle häntä päässyt.

Lopulta pääsin hänestä yli ja viime syksynä ihastuin työkaveriini korvia myöten. Lähes puoli vuotta oli hauskaa aikaa töissä! Tämä mies käyttäytyi kuin olisi ollut ihastunut muhun, oli se meno ja saalistaminen sitä. Pientä numeroiden vaihtelu ja baari-ilta -vihjailuja sieltä tuli, mutta hämmästyksissäni en osannut toimia. Mietin jo, että pitäiskö mun pyytää häntä sitten treffeille... No, onneksi ennen kuin rohkenin, hän kertoi jossain keskustelun yhteydessä seurustelevansa, on jo seurustellut viisi vuotta! What!! Se haave kaivettiin syvälle ja yli pääseminen on vieläkin osittain vaikeaa. Olihan se jännä, ettei mies voinut aikasemmin kertoa olevansa varattu, sillä niitä hetkiä tuli paljon missä oltaisi voitu mainita mahdollisesta tyttöystävästä. Jotkut haavat ja epäilyt se jätti, ja jatkoin taas elämää sinkkuna.

Mitäs nyt... Viime ihastuksesta on kulunut puoli vuotta kunnes viime perjantaina tapasin ihanan miehen.

Olen ylläpitänyt tätä säpinävaihdetta aina, jotka on sitten kaatunut siihen, etten halua vakavampaa - johtuu ihan puhtaasta tunteiden puuttumisesta. Nytkin olen sotkenut itseni toisen työkaverin kanssa jonkunmoiseen suhteeseen. Alussa olin katsellut häntä sillä silmällä ja alussa olikin hauskaa aikaa. Tiesin sisimmissäni kyllä, että tämän miehen kanssa ei mitään tapailusuhdetta enempää tulekaan. Lähdin vaan tekemään lähempää tuttavuutta tämän kanssa, jotta en kokisi hirveetä pettymystä edellisen ihastuksen myötä.

Viime aikoina tämä uusi mies on kertonut olevan ihastunut ja haluaa viettää aikaa kanssani. Yksi päivä kerroin sille olevani sinkkufiiliksellä ja luulin hänen ymmärtävän yskän jotenkin. Sillä tavalla tutustuin häneen, kun annoin itselleni luvan katsella ympärille.

Jotkut kavereistani luulee, että hypin miehestä toiseen, mutta todellisuudessa mulla ei ole näitä miehiä kohtaan ollut kuin ehkä "onhan se mukava"-tunteita, eli ihan tykkäämisiä vaan. Toisille taas on kertynyt vuoden mittaisia seurustelusuhteita, joihin mä en taas ilman oikeanlaisia tunteita ole halunnut mennä...

Haluanko olla ihastunut? Tätä tunnetta olen aina toivonut vaikka pettymyksiä tuleekin. Ikinä en ole seurustellut vakavasti, vaikka on mulla halukkaita miehiä matkan varrella ollut. Nytkin olisi tämä työkaveri, sitten mun ex-tapailusuhdemies haluaisi edelleenkin nähdä. Kaksi muuta työkaveriakin on suoraan kertonut tunteistaan mua kohtaan. Eli ihastuneita miehiä tapaa kyllä missä vain, mutta miksi en tunne heitä kohtaan samoin? Ja nyt kun tapasin miehen, jolla on uskomattoman ihana katse, hauskat jutut, mies joka ottaa kiinni ja suutelee. Niin miksi valitan... Mies on kumminkin ottanut yhteyttä muhun, yön jälkeen aamulla hänellä ei ole ollut kiire mihinkään luotani...

Mutta silti pelkään sitä pettymystä. Epäilen, että hänellä on toinen nainen tiedossa ja suosiolla en lähde kilpailemaan kenenkään kanssa. Siksi en uskalla ottaa häneen yhteyttä, en uskalla kertoa tunteista. Uskallan vaan olla kylmä ihminen, jolle kaikki miehet on vaan leikkiä.

Siksi ehkä säpinät ja vipinät on parhaimpia, vaikka sisimmissään haluaisin asettua paikoilleen ja elää yhden miehen kanssa. En kumminkaan halua päästää tunteitani valloileen, sillä niiden ylisepääseminen vie liikaa aikaa ja intoa elämästä.

Terveisin

Ikisinkku